Grafiteira e cachoeiras

Ensimmäinen retki tehtynä!  Saimme päähänpiston lähteä pois Capim Grossossta, ai mistä moinen ;)? Lähes kolme viikkoa takana ja tuntuu, että tämä paikka alkaa olla jo hallussa. Ajatus muualle pääsystä virkisti kummasti, vaikka tästä pienestä kaupungista onkin tullut jo oikein rakastettava kodin tapainen. 

Torstaina siis hyppäsimme bussiin Antin, Elinan ja Alexin kanssa. Bussi vei meitä pienten kylien ja maaseudun läpi kohti Jacobinaa, joka sijaitsee 60km johonkin suuntaan. Suunnitelmaa meillä ei ollut, vain aikomus luultavasti jäädä yöksi.  Perille päästyämme ihastuimme paikkaa heti. Capim Grosso on keskellä ei mitään, täällä ei ole vettä, vuoria tms. Jacobina taas on vuorten ympäröimä, joki keskellä kaupunkia ja siellä on todella vehreää! Saavuttuamme sinne lähdimme kävelemään kaupungille ja näimme pousadan, johon päätimme poiketa kysymään yösijaa. Kyllä kannatti, saimme yhden yön kahden hengen  privatehuoneissa, joissa oli vessa, suihku ja ilmastointi sekä aamupalan yhteishintaan 8€/henkilö. Nainen tiskillä oli todella mukava ja neuvoi meitä aulaasti kaikessa ja mm. järjesti meille tour guiden seuraavalle aamulle. Sisäänkirjautumisen jälkeen tutustuimme kaupunkiin ja totta kai meidän oli kiivettävä korkean kukkulan päällä olevalle suurelle ristille. Kapuamista keskipäivän auringossa noin tuhat kilometriä pystysuoraan voi kuvata vain näillä sanoilla: hullua, hikistä, taistelemista, kuntoa vaativaa ja raskainta ikinä. (Kannatti käydä edellisaamuna juoksemassa tunnin lenkki, joogaamassa ja capoeiraamassa!) Vaiva oli sen arvoista. Aivan mahtavat näkymät koko kaupungin ylle. Alaspäin meneminen oli ehkä vielä pelottavampaa, kun jalat olivat makaronia ja yhdessä vaiheessa portaat niin pystysuoraa, ettei vähän matkaa eteenpäin nähnyt mitään!  Hikisenä olikin sitten hyvä lähteä shoppailukierrokselle :D  Itse en ostanut mitään, mutta Alex löysi muutaman vaateparren. Teimme huomion, että vaikka Jacobina onkin selvästi isompi ja vilkkaampi kuin Capim Grosso, olimme silti todella huomiota herättäviä. Alexin sanoin päämme päällä on iso kyltti ”Make sure you’re looking, GRINGOS are here!”

Illalla lähdimme etsimään jotain meininkiä, mutta emme löytäneet oikeaa paikkaa, ruokaa ja juomaa onneksi saimme ja ehkä oli ihan hyvä mennä nukkumaan melko aikaisin, sillä seuraavana aamuna meitä odotti seikkailu kello 6 herätyksellä.

Aamulla meitä siis oli vastassa oppaamme, jonka kanssa lähdimme patikoimaan kohti vesiputouksia. Patikoimme kylien poikki kohti vuorenrinnettä. Ja sitten vuorta ylös, ylös, ylös ja ylös. Paikka oli satumainen. Pieni viidakko. Ilma oli niin kosteaa, että se melkein tiivistyi pisaroiksi ihollemme ja kasvillisuus viidakkomaista, paljon palmuja, hedelmäpuita ja jotain tarzankasvillisuutta. Tie oli melko huonossa kunnossa ja juuri aprikoimme, että siinä varmasti pitää olla nelivetoinen auto käytössä, jos aikoo ajaa. No, eiköhän sitten vastaamme aja kuplavolkkari vuodelta nakki, kyydissä perhe, joka asuu siellä vuorilla keskellä ei mitään. Ihme survivoreita nämä brassit. Omakin eräoppaamme oli mieletön kaveri. Hän kertoi mielle kaikkea hyödyllistä luonnosta ja pysähtyi aina välillä antaakseen meille asioita maisteltavaksi luonnosta. Noin tunnin patikoituamme käännyimme pienelle metsäpolulle, jossa viidakko raapi jalkoja. Pian aloimme kuulla veden ääntä, musiikkia korville! UIMAAN. Vesi oli ihanan viileää ja virkistävää. Luulimme, että myöhemmin matka jatkuisi takaisin samaan suuntaan, mutta ei. Meidän piti kiivetä vesiputouksen ylle ja jatkaa yläjuoksulle taas sellaista pientä kivistä ja viidakkoista polkua. Se oli välillä hieman pelottavaa, koska nousimme parin metrin korkeuteen ja putous veteen olisi ollut melko tuskainen. Onneksi selvisimme kaikki hengissä ja pääsimme toiselle vesiputoukselle. Sieltä matka jatkui vielä vaan korkeammalle, pystysuoraa vuorenrinnettä ylös ja vähän puhistuamme olimmekin melkein vuoren huipulla! Oi, mitkä maisemat! Yritin ottaa kuvia, mutta mikään kuva ei anna oikeuksia sille, mitä näimme. Tämä survivor-seikkailu oli parasta mitä olemme kokeneet koko täällä oloaikanamme! Todella ainutkertaista. Hotellille päästyämme olimme kaikki todella ryönäisiä, väsyneitä ja nälkäisiä. Olimme juuri vaeltaneet 5 tuntia ja kello oli vasta 11.30 :D  Otimme pikasuihkun, etsimme vähän välipalaa ja suuntasimme takaisin kohti bussiasemaa ja Capim Grossoa. 

Meillä ei ollut mitään hajua milloin busseja menisi, mutta meidän onneksemme yksi sattui olemaan juuri pysäkillä. Juoksimme sisään ja ehdimme juuri ja juuri. Nukkumisaikeistamme ei tullutkaan mitään, sillä istumapaikat olivat loppuneet jo ajat sitten. Onneksi bussi tyhjeni melko nopeasti seuraavissa pikkukylissä. Capim Grossoon päästyämme hämmennyin, kun bussi kaartoikin poispäin päätiestä ja lähti kiertämään kaupunkia sen laitamia pitkin. Takana istuva mies sanoi, kun ihmettelin asiaa Alexille, että bussi pysähtyy vain rodoviarialla, joka on 2km AEC-TEA:lta. siinä helteessä ja mielentilassa tämä ei kuulostanut lainkaan hyvältä, joten juoksin bussikuskin luo kysymään, josko voisimme pysähtyä HETI. Onneksi mies oli mukava ja pysähtyä ja juoksulenkkieni ansiosta tiesin jopa missä olimme. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Viikonloppu on ollut hyvin kiireinen myös. Ensin perjantaina ja lauantaina oli jälleen työpajoja, tällä kertaa aiheina olivat teatterimeikki ja graffiti. Graffitiopettajat olivat todella tummia rastafarimiehiä ja niin hauskoja! Pääsimme tekemään maailman hienointa yhteisötaidegraffitia AEC-TEA:n ulkomuurille.  Elinan ja Danin (paikallinen poika, joka vaan aina hengaa kanssamme) kanssa loihdimme vielä sen jälkeen toisillemme ”hienot” meikit.  Kuumuus meinasi kärventää meidät elävältä  ja minulle kävi jälleen kerran köpelösti, kuten viimeksikin aivan yhtäkkiä verensokerini laski niin alas, että pökerryin maahan. Não gosto. Lauantaina illalla oli vielä puolalaisen Adamin jäähyväisjuhla :(. Hän on ollut täällä nyt 4kk ja matka jatkuu Salvadoriin ja sitten ympäri Etelä-Amerikkaa. Häntä tulee kyllä ikävä, sillä lähinnä hän on pitänyt paikkaa pystyssä ja tutustuttanut meitä ympäristöömme. Hän myös esimerkiksi korjasi sänkyni, kun sen rikoin. Mutta aika aikaa kutakin, eikös se niin mene?  

Viikonlopun kruunasi mahtava sunnuntai, jolloin löysimme Capim Grossosta aivan uuden puolen. UIMA-ALLAS! Se kuuluu erääseen pousadaan ja allas ei ollut auki sunnuntaina iltapäivällä, kun sinne suurena 8 hengen gringoporukkana marssimme. Adam kuitenkin puhui meidät sisään, kun paikanpitäjämies kuuli että kaikki (lapsia lukuun ottamatta) maksaisimme muutaman realin, hänen silmänsä kirkastuivat innosta ja hän lupasi tarkistaa asian. Uimaanhan me pääsimmekin, ja kuinka nautimmekaan!  Tämän reissu huipentui vielä piipahdukseen jäätelöbaariin matkalla kotiin ja pysähtymiseen nautiskelemaan açai-annoksia! Niin hyvää, kuulemma super-foodia, amatzonin sademetsästä, mainoksessa sen luvataan ehkäisevän syöpää ja verisuonitauteja yms. ;) Kelpaa!